Puhe Matti Vanhasen vaalitilaisuudessa Klaukkalassa 27.1.2018

Arvoisa presidenttiehdokas Matti Vanhanen, arvoisat puoluetoverit, hyvä juhlaväki,

ensimmäiset muistikuvat presidenteistä ja presidenttiydestä ajoittuvat ala-asteelle. Muutama lyhyt välähdys. Vuosi 1986 ja ala-asteen koululuokka Huittisissa. Seisoimme hiljaa pulpetin vieressä kunnioittaen presidentti Urho Kekkosen kuolemaa. Toinen väläys vuosi 1988 ja koulun itsenäisyyspäiväjuhla. Esitän koulun itsenäisyyspäivänäytelmässä presidentti Lauri Kristian Relanderin puolisoa, Signe Relanderia, linnan juhlissa. Myöhemmin isän kirjahyllystä löysin ja luin teoksen Kyösti Kalliosta, kolmannesta kansanliikkeemme historiaan kuuluneesta presidentistä. Kolme presidenttiä. Kolme näkökulmaa.

Lauri Kristian Relander oli lempinimeltään Reissu-Lasse, hänet muistetaan presidenttinä, joka teki valtiovierailuja ja solmi pienelle Suomelle tärkeitä kansainvälisiä suhteita sen asemoituessa nuorena itsenäisenä valtiona kansainväliselle kentälle. Presidentti Kyösti Kallio muistetaan taas tärkeästä työstään kansan eheyttäjänä. Urho Kekkosen merkkisaavutuksena voidaan pitää ETYK -kokouksen isännöintiä ja tasapainoilua idän ja lännen välillä kylmän sodan aikana.

Keskustalainen ulkopolitiikka on aina ollut yhteistyötä rakentavaa, eheyttävää ja ulospäin suuntautuvaa.

Globaaleilla areenoilla juuri tällaiselle valtionpäämiehelle, ulospäin suuntautuvalle, eheyttäjälle ja yhteistyön rakentajalle on tällä hetkellä Suomen presidentin mentävä aukko ja paikka. On keskustalaisen presidentin aika.

Presidenttiehdokas Matti Vanhanen on niin poliittisen uransa, kuin koko presidentin vaalikampanjansa ajan pitänyt esillä juuri niitä juurisyitä ja asioita, jotka seuraavan kuuden vuoden aikana tulevat ratkaistavaksemme.

Ratkaisemattomat ympäristökysymykset ja väestönkehityksen epätasapaino johtavat väistämättä epätoivoisiin tekoihin ja epävakauteen. Suurvaltojen valtakamppailun keskellä ja aikana, jolloin osa valtioista ovat irtaantumassa kansainvälisistä sopimuksista ja yhteisistä ilmastotavoitteista, tarvitaan Suomen kaltaista toimijaa ja pienen puolueettoman maan presidenttiä viestin viejänä ja valtioiden päämiehiä saman pöydän ääreen kokoajana. Suomen asema globaaleilla areenoilla on viime vuosina heikentynyt. Tähän tarvitaan nyt muutos. Siksi tarvitsemme presidentiksi Matti Vanhasen.

Ratkaisemattomat globaalit jännitteet heijastelevat kauas, myös tänne koti-Suomeen. Eriarvoisuus tulee väistämättä lisääntymään, ellei meillä ole valtion johdossa päämiestä, arvojohtajaa, joka toimii asiakeskeisesti, keskustelun avaajana ja asioiden eteenpäin viejänä ja ratkaisuhakuisena. Tarvitsemme rauhallisen ja tulevaisuuteen katsovan presidentin. Tarvitsemme presidentiksi Matti Vanhasen.

Mikään valtio ei selviä eristäytymällä. Ulkopoliittisia ristiriitoja ja ongelmia ei ratkaista vain konferensseissa valtiopäämiehiä tapaamalla, kuten nykyinen presidentti kuittasi, kun häneltä kysyttiin, että miksi hän ei ole vieraillut kuluneella presidenttikaudellaan Afrikassa. Ratkaisut syntyvät ruohonjuuritasolla, keskustelemalla konfliktien keskellä elävien ihmisten ja toimijoiden kanssa. Vasta, kun paikalliset toimijat, järjestöt ja yritykset on saatu mukaan ratkaisutalkoisiin, voidaan onnistua. Presidentti arvovallallaan kiinnittää huomiota epäkohtiin, avaa keskusteluyhteyksiä ja toimii sillanrakentajana. Tarvitsemme presidentin, joka ei pelkää kohdata ristiriitoja ja epäkohtia siellä missä ne konkreettisesti ovat. Tarvitsemme presidentiksi rohkean kentän kiertäjän, Matti Vanhasen eli reissu-Matin.

    Consequently, all-expenses incurred satisfying a sexual erection cialis may perhaps be sustained as out-of-wallet.

      Huomenna on ratkaiseva päivä. Keskusta-liike on koko olemassa olonsa ajan ollut kansaliike, liike jonka joukkoon mahtuu, jossa on erilaisuutta ja yhteistyökykyä. Puoluekokouksissa erilaisuus näkyy maakuntalippuina ja kansallispukuina. Tämä keskustalaisen erilaisuuden kanssa eläminen on ollut voimavaramme myös ulospäin suuntautuvassa toiminnassamme. Matti Vanhasen edustamassa Keskustassa on ollut tilaa keskustelulle ja erilaisille ajatuksille. Siitä on pidettävä kiinni. Meillä on tarjota rakkaalle kotimaallemme riveissämme kypsynyt eheyttäjä ja yhteistyötä rakentava suunnan näyttäjä. Suomen asia on meidän. Matti Vanhanen ajaa ja edustaa kaikkien suomalaisten asiaa. Yhtenä rintamana äänestetään Matti Vanhanen presidentiksi.

Presidenttiehdokkaiden arvot esiin

MTV3 -kanavan järjestämässä arvoilta pyrki nostamaan esiin presidenttiehdokkaittemme arvoeroja. Presidentin rooli ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme on keskeinen. Sen ohella hän on Suomessa nimenomaan arvojohtaja. Millaisia johtajia presidenttiehdokkaamme ovat? Millainen käsitys turvallisuudesta kullakin ehdokkaalla on? Näihin kysymyksiin olisi toivonut syvempää pureutumista.

Kuluvalla presidenttikaudella Sauli Niinistö on edustanut valtioneuvoston yli toimivaa presidenttiyttä. MTV3 vaalipaneelissa hän perusteli johtajuuttaan sillä, että hänellä on tapana tarttua ilmassa oleviin asioihin. Perustuslaissa on selkeä määritelmä, että presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa johtaa Suomen ulkopolitiikkaa.

Erityisesti presidentin merkitys korostuu konfliktitilanteissa ja vaikeissa rauhanvälitysprosesseissa, joissa on otettava riskejä. Meillä ei ole varaa ylimmän valtiojohdon välisiin reviirikiistoihin. Seuraavan kuuden vuoden aikana näköpiirissä on vaikeita päätöksiä, joissa jopa maineriskin pelossa on uskallettava luottaa ja kannustaa sovitteluprosesseihin rauhantyön ammattilaisia rohkeammin. Näissä tilanteissa merkitystä on sillä, miten presidentti tiedostaa omat valtaoikeutensa ja miten mustasukkainen hän on ulkopolitiikan hoidossa. Erityisesti pieni maa tarvitsee leveät hartiat ja tiimityötä korostavaa johtajuutta. Tässä on parannettavaa.

Silmiin pistävää viime vuosina on ollut Suomen vetäytyminen ja varovaisuus ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä kansainvälisillä areenoilla. Vakavimmat tulevaisuuden uhat nousevat ympäristö- ja ihmisoikeuskysymysten pohjalta. Nykyinen presidenttimme on kyllä osallistunut sisäpoliittiseen keskusteluun, mutta pakolaisuuden syihin puuttuminen tai vierailut kriisialueilla ovat olleet vähäisiä. En muista viimeisen kuuden vuoden ajalta yhtään vierailua Afrikkaan. Kiinan pehmeän ulkopolitiikan lähettiläät – pandat – otettiin vastaan, mutta Kiinan ihmisoikeusrikkomuksia ei nostettu keskusteluun Kiinan presidentin vieraillessa Suomessa. Niinistön vaalilause: ”Rauha ratkaisee” ei vaikuta ihan totuuden mukaiselta ja onnistuneelta.

On aika valita presidentti, joka on yhteistyökykyinen johtaja ja sillanrakentaja. Presidentti, jolla on aito kiinnostus ja halu pitää esillä ja ottaa kantaa rauhaan ja turvallisuuteemme vaikuttaviin kysymyksiin. Pitkään pääministerinä toimineella ja nykyisen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajalla Matti Vanhasella on kokemusta ja uskottavuutta, jota nyt tarvitaan ulkopolitiikan hoitoomme. Hän on useassa yhteydessä todennut, että nimenomaan presidentillä on mahdollisuus käyttää omaa arvovaltaansa ja antaa tukea sellaisille tulevaisuuden kannalta tärkeille kysymyksille, jotka päivänpolitiikassa jäävät varjoon. Näitä ovat konfliktien ja turvallisuusuhkien juurisyyt.

Arkkipiispan tulee vaalia yhteiskuntasuhteita

Arkkipiispa toimii kirkon keskeisten yhteisten elinten, kuten kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen ja piispainkokouksen puheenjohtajana, kirkon ulkoasiainneuvostossa, kirkon tiedotuskeskuksen toimikunnassa ja kirkon EU-neuvottelukunnassa. Arkkipiispa vastaa kirkkojen välisistä suhteista, yhteyksistä muihin kirkkoihin ja tunnustuskuntiin sekä ulkomaisista yhteyksistä. Arkkipiispa hoitaa myös yhteiskuntasuhteita ja kirkon yhteyksiä tiedotusvälineisiin.

Tehtävä kenttä on laaja ja vaatii monipuolista osaamista. Erityisen kriittisenä näen kirkon yhteiskuntasuhteiden vaalimisen. Viime vuosina kirkon ja valtion suhteet ovat eri syistä heikentyneet. Kirkon autonomiaa on lisätty niin juridisesti kuin taloudellisesti. Välillä on jopa tuntunut, että kirkkoa ollaan niin sen omien toimien johdosta kuin ulkopuolisista paineista johtuen marginalisoimassa. Marginalisoituminen on ollut niin rakenteellista kuin yksilötason yhteyksien rapistumisen seurausta. Suhteiden ylläpito on saattanut olla yksittäisten virkamiesten ja kirkon edustajien välistä. Eläköitymisten seurauksena uusia yhteistyöfoorumeita ei ole onnistuttu rakentamaan.

Kansallisen ja kulttuurisen yhtenäisyyden vaalimisessa kirkolla on ollut arvokas tehtävä. Kirkko ylläpitää hengellisiä, henkisiä ja kulttuurisia perinteitämme. Mielestäni arkkipiispalla pitää olla kokemusta ja näkemystä yhteiskuntasuhteiden hoidosta ja ylläpidosta. Hänellä tulee olla ymmärrystä siitä, miten päätöksenteko toimii ja missä vaiheessa asioihin tulee vaikuttaa. Puoluepoliittisesta taustasta, oli puolue sitten mikä tahansa, on ehdottomasti hyötyä ja apua viran hoidossa. Arkkipiispalla tulisi olla kuulevat korvat ja ymmärtävä sydän, rohkeutta puhua yhteiskunnallisista epäkohdista sekä rohkeutta puolustaa ja seistä rinnalla, kun elämän myrskyt riepottelevat.
Kaikilla arkkipiispaehdokkailla on vahvuuksia ja osaamista kirkolliselta kentältä.

Ilkka Kantolalla on kuitenkin vahvin kokemus niin yhteiskunnallisesta kuin kirkollisesta päätöksenteosta. Arkkipiispana Ilkka pitäisi yllä yhteiskunnallista keskustelua kirkossa ja toisaalta nostaisi kirkon jäsenille tärkeitä näkökulmia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen oppinut tuntemaan Ilkan rauhallisena, pohdiskelevana ja sovittelevana johtajana. Eri mielipiteiden repimässä kirkossa tarvitaan nyt Ilkan kaltaista sillanrakentajaa.

Edellä todetuin perusteluin, minusta Ilkka Kantola on kuitenkin paras ehdokas tehtävään. Osaamisensa lisäksi hänellä on myös herkkyyttä ihmisen hädälle ja omakohtaista kokemusta meitä niin monia koskettavista elämän kriiseistä. Hän on myös selvinnyt erinomaisesti median kanssa ja kääntänyt urallaan vastoinkäymiset vahvuudeksi. Toivoisin, että samanlaista vastoinkäymisten vahvuudeksi muuttamista olisi myös kirkossamme.

Ignooraamisen on loputtava

Eilen Narinkkatorilla järjestettiin tapahtuma Kiusaaminen ei ole vitsi. Tapahtuman fokus oli koulukiusaamisessa, mutta tämä tärkeä aihe leikkaa läpi yhteiskuntamme aina päiväkodista vanhainkotiin. Meidän on tehtävä kaikkemme, että kiusaamiseen puututaan.

Kiusaamista ei ole vain huutaminen, some-haukkuminen ja fyysisesti päälle käyminen. Yksi julmimpia kiusaamisen muotoja on toisen ignooraus ja huomiotta jättäminen ja sitä kautta toisen vaientaminen.

Huomiotta jättämistä tapahtuu myös nyt politiikassa. Kun osa ihmisryhmistä jätetään yhteisten asioiden ulkopuolelle, syntyy vastareaktio, en äänestä. Kun me poliitikot puhumme uusista rakennushankkeista ja kaavoituksesta, arjen toimeentulon kanssa kamppailevaa asia ei kiinnosta. Hän miettii, mistä saada ruoka- tai vuokrarahat ja mistä seuraava työpätkä. Myös niiden, jotka eivät jaksa pitää ääntä, ääni on saatava kuuluviin. Monet järjestöt tekevät tätä arvokasta työtä.

Viime nuorisolautakunnan kokouksessa vieraillun Ruuti-ryhmän nuoret kertoivat olevansa kaupungin palveluiden suurkuluttajia. Heillä on tietämystä, mikä kaupungissa toimii ja mikä ei, paljon enemmän, kuin diplomi-insinöörillä, joka ei ole tarvinnut kaupungin palveluita välttämättä lainkaan vuosiin. Tämä oli hyvä esimerkki siitä, miten ignooraamme ajattelemattomuuttamme tärkeitä kokemustiedon välittäjiä, omia nuoriamme! Aivan liian usein saamme lukea myös kertomuksia siitä, miten lastensuojelun asiakkaana olleiden lasten ääni ei ole kuulunut heitä koskevissa asioissa riittävästi.

Myös nyt käytävissä vaaleissa on nähtävissä osin tietoista ja tiedostamatonta huomiotta jättämistä. Vihreät ja Kokoomus ovat tehneet täällä Helsingissä kuntavaaleista pormestarivaalit. Erilaisissa tilaisuuksissa ignoorataan eikä kutsuta paikalle kaikkia demokratian sotureita ja pormestariehdokkaita. Viesti on huolestuttava. Jos jo nyt vaaleja käytäessä ei osata ottaa kaikkia toimijoita huomioon, kun ollaan suurennuslasin alla, mitä se on vaalien jälkeen?

Yhteistyökykyä osoittaisi, jos puolueet yhteisesti pitäisivät huolen, että kaikkien ääni tulisi kuuluviin erilaisissa vaalitilaisuuksissa. Muuten vaarana on, että yhä suurempi joukko jää päätöksenteon ulkopuolelle. Jos kiusaamiseen ei puututa rakenteissa, miten siihen pystytään puuttumaan ruohonjuuritasolla? Tässä myös omalla puolueellani on peiliin katsomisen paikka.

Hyvä terveydenhoito kuuluu kaikille

Laskettelurinne Ranskassa. Tunnen, kuinka suksi lähtee alta. Kipua kädessä, mutta nousen ylös ja saan suksen jalkaan miesystäväni auttamana. Rinne alas ja hissillä takaisin ylös. Kädessä tuntuu jomotusta. Ylhäällä kurkkaan, että onko tullut mustelma. Repeytyneestä hihasta pilkottaa haava aina luuhun saakka. Perkele. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Seuraa matka alas ensiapuun ja helikopterilla lähimpään sairaalaan leikkauspöydälle. Missään vaiheessa kukaan ei kyseenalaista hoitoani.

Ranskankielen opinnoista on jo tovi, eivätkä paikalliset hoitajat ja lääkäri osaa kunnolla englantia. Välillämme on kielimuuri, mutta erotan sieltä täältä rohkaisevia hymyjä ja kannustavia sanoja. Leikkauksen jälkeen minulta kysellään vointia ja tarjotaan kipulääkettä. Sairaanhoitaja mittailee parin tunnin välein verenpainetta ja pulssia.

Sairaalasängyssä maatessani vieraassa maassa ulkomaalaisena, huolen ja huolenpidon keskellä, mieleeni nousee kuntavaalikoneessa esitetty kysymys paperittomien oikeudesta hoitoon. Kysymys tuntuu nyt itse avuttomana maatessani kylmältä, epäeettiseltä ja julmalta.

Kuka tahansa meistä, missä tahansa voi tarvita hoitoa tai joutua onnettomuuteen. Missään vaiheessa kukaan ei kysynyt minulta papereita. Jo keskustelu siitä, että pitäisikö olla papereita vai ei, luo turvattomuutta ja epäluottamusta. Oikeus hoitoon on ihmisoikeus, eikä sitä pitäisi lähteä kyseenalaistamaan.

Suomi on maa, jossa aina on pidetty tärkeänä toisista huolehtimista ja välittämistä. Huolehtiminen ja välittäminen lisää luottamusta, mikä on kansakunnan yhtenäisyyttä ylläpitävä liima. Huolehtiva Suomi on osa sitä suomalaisuuden ideaa ja tulevaisuutta, jota haluan olla edistämässä. Kaikista on pidettävä huolta oli papereita tai ei.

26.3.2017 US

Uskonnonvapaus on tasa-arvoa Jan Vapaavuori

Pelolla hallitseminen on yksi vallankäytön keinoista. Uhkakuvien maalailu turvattomuudesta ja pelkojen toteutumisesta. Nyt keskustelusta on unohtunut, että mahdollisuuksien tasa-arvolla nimenomaan ehkäistään ja torjutaan radikailisoitumista.

Edesmennyt suuresti arvostamani Jyväskylän yliopiston yleisen historia professori Juha Sihvola kirjoitti kirjan “Maailmankansalaisen uskonto”. Jokaisen päättäjän tulisi lukea tämä teologisen tiedekunnan pääsykoekirjanakin ollut teos.

Kirjassa käsitellään niin suvaitsevaisuuden ja uskonnonvapauden historiaa sekä vakaumusten tasa-arvoa tänään. Onpa kirjassa luku omistettu myös uskonnollisille ja poliittisille konflikteille.

Kirjan timanttinen ydin on intialaissyntyisen taloustieteen nobelistin Amartya Senin ja Martha Nussbaumin kehittämä toimintakykymenetelmä. Teorian valossa voi pohtia suvaitsevaisuuden, uskonnonvapauden ja vakaumusten tasa-arvon ongelmia.

Nussbaum katsoo, että uskonnoilla on yhteisen hyvän kannalta myönteisiä seurauksia, kuiten yhteisöllinen solidaarisuuden vahvistaminen, kulttuuriperinteen välittäminen, moraalikasvatuksen tukeminen ja taiteellisen inspiration innostaminen.

Nussbaumin mukaan inhimilliseen kukoistukseen ja hyvinvointiin kuuluu olennaisesti omantunnon kykyjen kehitys. Yhteiskunnan poliittisen vallan on siksi tuettava ja suojeltava näiden kykyjen kehitystä. Hän pitää kiinni Rawlsin tavoin julkisen vallan neutraliteetista, siten ettei se syrji mitään vakaumusta, vaan kaikkia on tuettava.

Kuten kaikissa, myös kristinuskossa on fundamentalisteja ja radikaaleja, mutta myös maltillisia liikkeitä. Näen, että Suomessa olisi erityiset edellytykset juuri maltillisen ja suvaitsevaisen ja länsimaisen islamin kasvulle ja vahvistumiselle. Islamissa ei ole tapahtunut vielä samanlaista reformaatiota, mikä tapahtui kristityssä maailmassa 500 vuotta sitten Martti Lutherin toimesta.

Kaikkia uskonnollisia toimijoita sitoo Suomessa samat lait ja pelisäännöt. On selvää, että taloudelliset kytkökset ja rahoituskanavat tulee selvittää ennen rakennusluvan myöntämistä. Myös Nussbaum asettaa julkiselle uskonnolle rajoituksia. Näitä ovat käytännöt, jotka määritellään rikollisiksi sekä yhteiskunnassa vallalla olevat moraalisäännöt. Väärinkäytöksiin tulee puuttua, mikäli niitä ilmenee. Keskusteluun toivoisin silti myös muita näkökulmia, kuin pelottelun.

Julkisen elämän sekularisointi ei ole onnistunut ratkaisu vakaumusten tasa-arvon näkökulmasta. Toimintakykyteorian valossa myös poliittinen tasa-arvo edellyttää, että julkinen valta takaa jokaiselle reilun mahdollisuuden inhimillisten kykyjensä kehittämiseen eli uskonnonvapauden sen laajassa merkityksessä. Eri uskontojen edustajilla tulisi olla oma hengellinen koti. Mitä on kansainvälisyys ilman monikulttuurisuutta ja -uskontoisuutta? Katson, että poliittisen vallan olisi ennemminkin tuettava eri uskontoja, kuin rajoitettava ja mustamaalattava niitä provokatiivisiksi.

 

16.3.2017 US

Helsingin valtapuolueilla johtajuus hukassa

Kuten Suvi-Anne Siimes tänään Helsingin Sanomissa kirjoittaa “nyt ehdolla olevat ihmiset tulevat vastaamaan vain oman kuntansa asioista”. Hän jatkaa, että “demokratian ydin on sopimisessa”. En voisi olla Siimeksen kanssa enempää samaa mieltä.

Sen sijaan Helsingissä valtaapitävien puolueiden pormestariehdokkaat, jotka esiintyivät tänään HSTV:ssä, eivät näe omassa kaupunkipolitiikassaan mitään kritisoitavaa. Keskustelussa huomio yritettiin viedä sivuraiteille ja harrastaa menneen maailman vastakkainasettelua. Yksikään ehdokkaista ei, Haatainen (SDP), Vapaavuori (Kok.) eikä Sinnemäki (Vihr.) esittänyt mitään ratkaisuja tai kantanut vastuuta kaupunkimme nykytilasta.

Kaupunkilaiset ovat huolissaan eriarvoistumisesta, asuntopulasta, elämisen kalleudesta, homekouluista sekä julkisten varojen holtittomasta käytöstä, mitä olemme saaneet seurata Länsimetron kohdalla.

Syyttelyn ja vastakkainasettelun sijaan tarvitsemme pormestarin, jolla on kykyä ja taitoa tehdä yhteistyötä, rakentaa siltoja ja katsoa asioita laajasti.

Helsinki on Suomen veturi, koko muu Suomi tarvitsee Helsinkiä ja me helsinkiläiset tarvitsemme muuta Suomea mm. lähiruuan, energian ja luonnonvarojen osalta.

Keskustan pormestariehdokas Laura Kolben sanoin: “Tarvitsemme Helsinkiin ja maahamme muutoinkin lisää sopimista ja yhteistyötä ja voimavarojen laittamista yhteisten ongelmien ratkaisemiseen”. Pormestariehdokas Kolbe osoittaa juuri sen kaltaista vastuunkantoa ja johtajuutta, mitä tähän kaupunkiin nyt kipeästi tarvitsemme.

 

Julkaistu US 7.4.2017

Eivätkö yhdenvertaisuus ja luontoarvot olekaan Vihreille tärkeitä?

Sosiaalisessa mediassa on helppo kärjistää ja hyökätä toisia vastaan. Paljon vaikeampaa on rakentaa yhteistyötä ja siltoja. Ihmetellen luin Vihreiden Emma Karin avautumista, kaupunkilaisten eriarvoistamista sekä luontoarvojen vähättelyä.

Keskustalaisille luontoarvot ovat tärkeitä. Alkiolaiseen ajatteluun kuuluu, että ympäristö jätetään tuleville sukupolville vähintään yhtä hyvässä, ellei paremmassa kunnossa, kuin se itse on saatu. Edistämme uusiutuvia energiamuotoja ja olemme täällä Helsingissä taistelleet hiilenmustaa energiapolitiikkaa vastaan vuosia ja puolustaneet muun muassa Keskuspuistoa.

Yksi ehdokkaistamme on lintuharrastaja. Olisi olettanut, että jos luontoarvot ovat tärkeitä, hänen ajamansa ideat otettaisiin ilolla vastaan, eikä haastettaisi riitaa ja vastakkainasettelua.

Me täällä sisarpuolueessa otamme ilolla vastaan yhteistyökumppanit Helsingin virkistys- ja puistoalueiden pelastamiseen, uusiutuvien energiamuotojen edistämiseen sekä elinkaariajattelun lisäämiseen muun muassa hankinnoissa.

Juuri tämänkaltaisen politikoinnin takia, jota Kari harrastaa, ihmiset vieraantuvat päätöksenteosta ja päättäjistä.

Hienoa, että Helsingissä tehdään luonnonsuojelukampanjaa! Saisi tehdä enemmänkin! Olkoon Helsinki veturina tässäkin asiassa ja esimerkkinä!

Toinen keskustalaisia ja vihreitä erottava tekijä näyttää olevan myös käsitys ihmisarvosta. Keskustalaisuudessa ehdotonta on ihmisarvon kunnoitus ja yhdenvertaisuus. Ajattelulle on vierasta kaupunkilaisten eriarvoistaminen, kuten Kari tekee. Meillä ei ole “tavallisia helsinkiläisiä” tai “ei tavallisia helsinkiläisiä”. Kaikki ovat yhtä arvokkaita kaupunkilaisia!

 

Julkaistu US 4.3.2017

Rakkaudesta Helsinkiin

Kuva

Maailman muuttuessa ympärillä nopeasti, tarvitsemme pieniä ja suuria kiinnekohtia lähiympäristössämme. Kaupungissa puistot ja rannat ovat niitä paikkoja, missä käydään läpi elämän käännekohtia ja joihin liittyy vahvoja muistoja. Ihminen tarvitsee juuret.

Sydämeni kylmeni, kun luin ensimmäisen kerran Mechelininkadun remontista. Kauniit puut, jotka ovat yksi elävimpiä muistoja lapsuudestani, olisivat pian poissa. Oloa voisi verrata metsähakkuuseen toisessa ympäristössä. Mietin, miksi muutaman puun kaataminen sai oloni niin haikeaksi, kunnes tajusin, että kyse on tärkeästä kiinnekohdasta menneisyyden ja nykyisyyden välillä; osa identiteettiäni, osa kotiseuturakkauttani.

Kotiseuturakkaudesta kertoo Stadin slangi ry:n toiminnan suosio, erilaiset kaupunginosayhdistykset ja some-ryhmät. Vaikka elämme globaalissa maailmassa, lähipiirin ja lähiyhteisön merkitys ei ole vähentynyt, päinvastoin, yhteisöllisyyttä ja lähipiirin merkitystä, paikallisuutta, korostetaan nyt myös yhteiskunnan rakennemuutoksissa.

Oman kotisaareni paikallisyhdistys, Lauttasaari-Seura, tekee tiivistä yhteistyötä saaren eri toimijoiden kanssa. Vastaavia seuroja on muissakin kaupunginosissa. Välillä mietin, mitä se paljon kaivattu lähidemokratia on tässä kaupungissa? Saaremme kotiseutuyhdistys on toiminut yhteisenä äänitorvena kaupungin suuntaan, laatinut kannanottoja, kerännyt adresseja, järjestänyt keskustelutilaisuuksia ja kutsunut päättäjiä tutustumaan niin päiväkotitilanteeseen kuin koulutilojen vähyyteen sekä ottanut vahvasti kantaa viheralueiden säilyttämisen puolesta.

Silti tuntuu, että viestit jäävät välillä täysin kuulematta. Esimerkiksi saarelaiset ovat Lauttasaari-Seuran äänellä ottaneet kantaa Lohiapajalahden kaavaan, ettei satama-alueita myllättäisi ja rantaa rakennettaisi tukkoon. Kuten Lauttasaaren Keskustaseurakin jo vuosien ajan, myös Lauttasaari-Seura kannanotossaan, nostaa huolen jo nyt riittämättömistä peruspalvelusta; liian vähäisestä määrästä päiväkotipaikkoja, koulu- ja urheilutiloja.

Paikallisyhdistysten kannanotot ovat lähidemokratiaa parhaimmillaan, kaupunkilaisten ääni, joka tulisi ottaa huomioon päätöksiä tehtäessä. Paikallisuus, kotiseuturakkaus tulisi nähdä Helsingissä voimavarana. Se, että saa vaikuttaa lähiympäristöön ja sen viihtyvyyteen on myös tärkeä hyvinvointia lisäävä tekijä. Hyvinvoivat kaupunkilaiset myös sitoutuvat ympäristönsä hoitamiseen ja vaalimiseen. Kaupunginosayhdistykset ovat keskeisessä roolissa myös ihmisten aktivoimisessa ja jopa yksinäisyyden ehkäisemisessä.

Kaupunginvaltuutettujen tulisikin kuunnella kaupunkilaisten ääntä ja nähdä kaupunginosayhdistykset yhteistyökumppaneina ja päätöksentekoa helpottavina, ei häiriköivinä toimijoina. Keskiviikkona nähdään, miten saarelaisten ääni kuuluu kaupunginvaltuustossa.

 

Lauttasaaren monimuotoisuus säilytettävä

Nyt esitetty yleiskaava muuttaa Lauttasaaren ilmettä entistä enemmän asutuskeskittymän suuntaan. Lauttasaaren Keskustaseura esittää huolensa, että saaren monimuotoisuus on häviämässä. Erityisen huolissamme olemme työpaikkojen säilyvyydestä ja yritystoiminnan mahdollisuuksista. Jo nyt pieni- ja keskisuurten yrittäjien mahdollisuuksia saarella rajoittavat sopivien hinta-laatu -suhteen omaavien tilojen saatavuus. Osa yrityksistä onkin joutunut siirtämään toimintansa pois saarelta. Tällä on suoranaisia heijastuksia myös ravintolapalveluihin. Monelle ravintoiloitsijalle lounaspalvelu on tärkeä osa liiketoimintaa.

Myös saarelaisille on tärkeää, että arkipäivän palveluita on mahdollisimman kattavasti eri puolella saarta käytettävissä. Tähän saakka olemme voineet hoitaa melkein kaikki asiat saarella. Erityisesti, jos saarelle kaavailujen ehdotusten mukaisesti asutetaan lisää väkeä, olisi vähintään toivottavaa, että nykyiset palvelut lisääntyisivät tai pysyisivät samana. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että kaupungin suunnitelmissa Lauttasaari nähdään hiljaisena asumislähiönä. Me haluamme, että monimuotoisuus säilyy tulevaisuudessakin.

 

Julkaistu Helsingin Uutiset 23.3.2016